Euroopan Unioni, euro ja Suomi

11/04/2011

Aikaisemmin julkaistu Talouselämä-lehden Tebatti-sivuilla

Kreikka, Irlanti ja viimeksi Portugali ovat rutkasti ylivelkaantuneita. Luotonantajatkin pitäisi olla syytettyjen penkillä,kun ovat kevytmielisesti jatkaneet näiden maiden rahoittamista. Nousevat korot ovat tosin heijastaneet kasvavaa riskiä. Kun riskit nyt toteutuvat, euromaat ja kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ryntäävät apuun ja saattavat joutua maksumiehiksi. Onko tämä oikein?

Kylmän oikeudenmukaisesti katsottuna vastaus on ei. Velallismaat kyllä maksavat korkean hinnan leväperäisyydestään. Mutta rahoittajat pääsevät kuin koira veräjästä. Kohtuullista olisi evätä heiltä lainojen korot tai ainakin niiden riskilisäosuudet. Tällainen menettely olisi kuitenkin vaatinut ongelmamaiden asettamista suoritustilaan, joka olisi voinut johtaa luottamuskatoon ja finanssikriisin toistumiseen. Takuiden annossa oli kovassa aikapulassa vain kaksi vaihtoehtoa. Kaikki tai ei mitään.

Euron ja EU:n vastustajille kriisi on ollut taivaan lahja. Euron ulkopuoliset EU-maat eivät tosin ole osoittaneet vahingoniloa. He tietävät, että uhkaava finanssikriisi olisi vetänyt heidätkin pyörteisiinsä. Mutta populistiset liikkeet (meillä perussuomalaiset) saivat vettä myllyynsä ja hekumoivat miljardien syytämisestä mustiin aukkoihin. Tosiasiassa takuumiehet tienaavat operaatiossa, jos kaikki menee hyvin.

Suomikin ottaa halpaa lainaa ja lainaa edelleen korkeammalla korolla. Uhkana on tietenkin saneerauksen epäonnistuminen kohdemaissa. Kreikka on suurin kysymysmerkki, mutta sielläkin valtion omaisuus luulisi tiukassa tilanteessa riittävän velan kattamiseen. Syvästä kuopasta voi nousta nopeastikin, kuten Suomi osoitti 1990-luvulla. Kaiken kaikkiaan tilanne muistuttaa palovakuutusta, jonka antaja on jatkuvasti paikalla varmistamassa, että tulipalo ei pääse syttymään.

Euro-maat osoittivat yllättävää päättäväisyyttä ja yksimielisyyttä hyväksyessään takuupaketin vaikeassa poliittisessa tilanteessa. Kotimaiset räyhääjät eivät onneksi oikein ehtineet mukaan leikkiin. Ainoa poikkeus Euro-maiden joukossa oli Slovakia, joka taipui populistien edessä ja vetäytyi yhteisvastuusta. Suomen tilanne oli ja on erityisen vaikea lähestyvien vaalien johdosta. Hallitus on turvautunut turhiin väistöliikkeisiin lykkäämällä Brysselin muodollisia päätöksiä vaalien yli. Suoraselkäinen siviilirohkeus olisi todennäköisesti kannattanut. Tosi on, että Suomen osalta lopulliset päätökset tekevät uusi hallitus ja eduskunta.

Vuoden 2013 alusta Euro-maita koskeva uusi säännöstö on loppusilausta vailla. Uudet velanottoehdot pakottavat luotonantajaa osallistumaan riskiin. Moraalinen viettelys vähenee ja riskien ”sosialisoinnista” vältytään. Kaiken kaikkiaan Euroopan Unioni ja erityisesti tiennäyttäjänä toimiva euro-ryhmä on mielestäni vahvistunut kriisin kautta. Edessä on runsaasti karikkoja, ristiriitoja ja kriisejäkin. Näin täytyy olla. Euroopan Unioni purjehtii tuntemattomilla vesillä. Sen varassa on kuitenkin Euroopan tulevaisuus.