Talvisodan henki haussa

24/10/2011

Marraskuun 30 päivä 1939 puhkesi talvisota. Sotavoimat olivat asemissaan, mutta varustus oli hyvin puutteellinen. Kasvava uhka oli jäänyt huomioimatta, kun ahkeroitiin rauhan töissä elintason nostamiseksi. Inhimillistä, ymmärrettävää jopa anteeksiannettavaa.

Sodista ja sodanjälkeisistä kriiseistä selvittiin niukin naukin, uhrauksilla, työllä ja diplomaattitaidoilla. Ennätyssuuret vuosikerrat kasvoivat, karttuivat ja rakensivat hyvinvoivan Suomen. Mutta tämän eläkkeelle siirtyvän sukupolven perintönä meille on syntymässä kansantaloudellinen, demograafinen ja moraalinen vaje. Uusi, entistä salakavalampi kriisi on uhkaamassa.

Kuten talvisodan alla on paljolti kyse rahan käytöstä. Tänä päivänä käytössämme olevat resurssit ovat monenkertaiset. Siitä huolimatta haluamme avoimin silmin kuluttaa enemmän kun jaksamme tuottaa ja heikennämme tulevien sukupolvien pääomapohjaa. Tämä on anteeksiantamatonta.

Demokratian ahdinko, nousu ja orastava kriisi

Toisen maailmansodan tuhon jälkeen länsimainen demokratia oli uhanalainen. Eurooppaa uhkasi perikato ja ainoastaan Yhdysvaltojen kaukonäköinen ja antelias ulkopolitiikka pelasti tilanteen. Se antoi myös alkusysäyksen Euroopan yhdentymiselle. Meidän maanosassamme on sotakirveet vihdoin kaivettu syvälle maahan ja Euroopan kansat ovat aloittaneet vaivalloisen yhteisen taipaleen.

Tänä päivänä länsimainen sivistys voidaan nähdä suurena menestystarinana. Sen vaikutukset ulottuvat maailman joka kolkkaan. Demokratia ja markkinatalous ovat ideologisesti niskan päällä, eikä niille löydy uskottavia vaihtoehtoja. Kristinuskoon perustuvat länsimaiset näkemykset määrittelevät kansainvälisen kanssakäynnin arvokehikon. Vuosituhannen vaihtuessa Yhdysvallat julisti voittaneensa ja valmistautui nauttimaan rauhanosingoista.

Voitonriemu jäi lyhytaikaiseksi. Länsi ja varsinkin Eurooppa on jäämässä vanaveteen. Kehitysmaiden taloudellinen nousu on sinänsä ilonaihe. Suomenkin kuluttajat hyötyvät kasvavasta kaupasta ja kovenevasta kilpailusta. Mutta globalisaatio paljastaa myös armotta yhteiskuntamme sisäiset heikkoudet. Kaikki demokratiat ovat yhteisen kriisin ja yhteisen haasteen edessä.

Kansantalouden vaje – uhkaava vararikko?

Julkisen talouden vaje on orastavan kriisin ensimmäinen kipukohta ja rasittaa jo Yhdysvaltojakin. Euroopan puolella Kreikan suoritustila toimi äänekkäänä varoituskellona ja pakotti useat EU:n jäsenmaat tositoimiin velkaantumisen pysäyttämiseksi. Tämä on vasta alkua, mutta Suomessa ei ole vielä päästy alkuunkaan.

Lainataakan lisäämisen tie on kuljettu loppuun. Korkojen noustessa velkakierre yhä tiukkenee. Lainaa voi ottaa tuloja tuottavien hankkeiden, kuten infrastruktuurin rahoittamiseen. Kulutuksen tai kehitysavun rahoittaminen lainarahoilla on vastuutonta. Se on mieron tie.

Avoimessa taloudessa markkinavoimat pitävät huolta palkkakurista. Mutta julkisen talouden puolella vahvat ammattiliitot ja poliittiset paineet johtavat helposti palkkaliukumiin, jotka eivät ole perusteltavissa tuottavuuden nousulla. Julkisia palkkamenoja ei voida enää lisätä, vaan niitä on pakko leikata.

Hyvinvointivaltioon liittyvät julkiset menot ovat muutenkin nousemassa yli äyräitten. Väestön jatkuva ikääntyminen nostaa eläkekuluja ja sairaanhoidon kustannusten nousu on hellittämätön. Vähäosaisten, työkyvyttömien ja muiden väliinputoajien ylläpidosta tuskin voi tinkiä. Julkisen vallan vuosittainen rahoitusvaje on lähivuosina suurusluokkaa kymmenen miljardia euroa. Pidemmän päälle tilanne on vielä synkempi. Ikäville yllätyksille ei ole mitään reserviä.

Verotus on kansantalouden problematiikan keskipisteessä. Tulonsiirrot ovat demokraattisen politiikan kestoaihe. Se on nollasummapeliä, jossa eri intressipiirien väliseen ristiriitaan ei ole olemassa objektiivista ratkaisua. Verotulojen maksimointi on kylläkin valtiovallan refleksinomainen tavoite. Oikean verotusasteen määrittely on sitä vastoin aina ongelmallista.

Verotuksen kautta ohjataan osa kansantaloudellisen plussummapelin luomasta lisäarvosta verottajan ohjaamaan kulutukseen. Yhteisen kakun kasvattaminen on ainoa keino kestävän verotulon varmistamiseksi. Kultamunia muniva hanhi on pidettävä hengissä. Muuten joudumme kansantalouden kuolemankierteeseen.

Demograafinen vaje – kansallinen itsemurha?

Kaikkia kehittyneitä maita uhkaa syntyvyyden kato. Suomessa käänne sodanjälkeisestä vauvaboomista oli erityisen jyrkkä vaikka nykyinen fertiliteetti (lapsia naista kohden) on muualla vielä alempi. Nykyisellä trendillä Eteläkorean väestö lähes puolittuu yhden sukupolven aikana. Japani, Venäjä ja Euroopan Unionin keskeisissä maissa tilanne on myös hyvin huolestuttava. Ranska on ainoa merkittävä poikkeus.

Kestävä väestöpohja edellyttää naisten synnyttävän keskimäärin noin 2,1 lasta elinikänsä aikana. Suomen luku on heilunut 1,8 paikkeilla ja väestöpyramidin vääristymiseen liittyvät ongelmat ovat jo käden ulottuvilla. Samalla kun velkaannumme, kulutamme myös inhimillistä peruspääomaamme.

Ellemme ryhdy tositoimiin, edessä olevat vaikeudet kumuloituvat. Mutta syntyvyyden nostaminen kestävälle tasolle rasittaa kansantaloutta. Vasta neljännesvuosisadan jälkeen tilanne alkaa helpottua. Tämä on poliitikoille ja ehkä äänestäjillekin myrkkyä. Vaihtoehto on kuitenkin jatkuva sopeutuminen, kuihtuminen ja lopulta kansakunnan katoaminen.

Syntyvyysvajeen syyt ovat monitahoisia, eikä helppoja ratkaisuja ole tarjolla. Ennen kaikkea on tunnustettava ongelman olemassaolo. Keskituloiset monilapsiset perheet putoavat elintasokuoppaan samalla kuin lapsettomat pariskunnat sen kun porskuttavat. Tämä on nyky-yhteiskuntamme pahinta epäoikeudenmukaisuutta.

Maapallomme väestön kasvu on taittumassa. Huipussaan väkiluvun arvioidaan nousevan 9-10 miljardiin vuoden 2050 paikkeilla. Köyhimmissä kehitysmaissa lisääntyminen on voimakkainta. Tämä nurinkurinen tilanne korjaantuu jos ja kun niiden talous saadaan kasvu-uralle. Globaalinen ylikansoitus ei enää ole mikään painajainen. Sitä ei voi käyttää tekosyynä oman jälkikasvun hiipumiselle.

Ilman jälkikasvua, ainakin yhteisömielessä, elämä menettää makunsa ja merkityksensä. Ilman lapsia ei ole tulevaisuutta.

Moraalivaje – arvopohja pettämässä?

Luonnonvarat, työ ja pääoma on vanhastaan pidetty menestyksen ja hyvinvoinnin tärkeimpinä alkutekijöinä. Myöhemmin koulutusta, osaamista, innovointia ja yritteliäisyyttä on korostettu tietoyhteiskunnan menestystekijöinä. Nykypäivänä on havahduttu ymmärtämään ihmisten välisen luottamuksen keskeinen merkitys.

Luottamuspulan vallitessa ihmiset ja yritykset keskittyvät lyhytjännitteiseen eduntavoitteluun. Tämä on yleensä nollasummapeliä, jossa menestystekijät ovat vilppi, harhauttaminen tai vähintäänkin tiedon salaaminen. Lisäarvoa tuottava plussummapeli edellyttää sitä vastoin rehellisyyttä ja avoimuutta.

Plussummapelissä osapuolet joutuvat ottamaan tietoisen riskin. Kumppani saattaa osoittautua epäluotettavaksi ja pettää,, kun taas myönteinen kokemus kasvattaa luottamusta. Kaiken takana on yksilön käytöstä ohjaava moraalipääoma – luotettavuus, vastuunkanto ja hyvä tahto. Se on kansakuntamme tärkein resurssi.

Koettelemukset voivat kasvattaa moraalipääomaa. Näin tapahtui talvisodassa. Kääntäen menestys toimii moraalin syövyttäjänä, olipa kysymys yksilöstä, yrityksestä, kansakunnasta tai kokonaisesta kulttuuripiiristä. Arvojärjestelmä koetaan kahlitsevana ja lyhytnäköinen itsekeskeisyys valtaa alaa, jolloin pitkäjännitteiset päämäärät katoavat näkyvistä.

Suomessakin kulutetaan velaksi ja syödään surutta suurella vaivalla karttunutta aineellista ja biologista pääomaa. Kansakuntien joukossa olemme sittenkin parhaasta päästä. Mutta olemme vielä kaukana kestävän kehityksen edellyttämästä liikeradasta. Meidän täytyy vaatia itseltämme paljon enemmän.

Usko tulevaisuuteen

Nykytilanteessa ei sinänsä ole mitään tavatonta. Demokratiat liikkuvat luonnostaan kriisistä kriisiin. Kirjassani Demokratian haaste olen pohtinut demokratian olemusta ja yrittänyt kuvata sekä edessä olevia vaikeuksia että avautuvia mahdollisuuksia.

Suurin ongelma on puuttuva kriisitietoisuus. Joidenkin maiden heikentynyt luottokelpoisuus on tosin herättänyt huomiota, mutta tämä on vain jäävuoren huippu. Ilmastonmuutoksen tapaan hitaasti etenevä tauti ei kiinnosta, vaan ihmiset kiinnittävät huomionsa kaikenkarvaisiin yhteiskunnallisiin pintaongelmiin, tai kuluttavat aikansa luulotautiensa hoivaamisessa.

Tiede ja tekniikka tarjoavat väkeviä keinoja aineellisten ongelmien ratkaisemiseksi. Energian saatavuus ja sen kautta ilmasto- ja muut ympäristöongelmat ovat verrattain helposti ratkottavissa. Bioteknologian avulla nälänhädät voidaan lopullisesti työntää historian uumeniin. Työn tuottavuus voidaan nostaa tasolle, joka takaa kymmenen miljardin kokoiselle ihmiskunnalle korkean elintason.

Mutta näitä mahdollisuuksia halutaan ainakin meidän maanosassamme kääntää uhkiksi. Ne edellyttävät uuden omaksumista, päättäväisyyttä ja tiettyä riskinottoa. Patavanhoillisuus lyö tässä kättä muodinmukaisen älyllisyyden kanssa. Ylenmääräinen turvahakuisuus leimaa julkista keskustelua ja yksityisyyden yletön korostaminen heijastaa ihmisen käpertymistä omaan suojakotiloonsa.

Kosketus syvähenkisiin arvoihin on katkeamassa. Yhä useampi ihminen on allekirjoittamassa lauseen ”Kun minä olen kuollut, millään ei enää ole mitään väliä.” Onneksi talvisodan alla suuri enemmistö oli toista mieltä. Vain tältä pohjalta elämästä ja kuolemasta löytyy merkitystä ja mielekkyyttä.