Vale, emävale, tilasto

11/04/2011

Julkaistu hieman muokattuna Aamulehdessä otsikolla “Häviäjät ovat se ongelma”

Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin alkuperäisteos The Spirit Level on julkaistu vuonna 2009. Kirja on jaaritteleva poliittinen kannanotto perinteiselle vasemmistolaiselle ideologialle, joka on verhottu erittäin kyseenalaisiin tilastoihin. Ammattilaisarviot tyrmäsivät kirjan läpikotoisin heti sen ensijulkaisun jälkeen. Ainoa syy aiheeseen palaamiseen onkin teoksen julkaiseminen Suomessa (nimelläHyvinvointi ja tasa-arvo) juuri eduskuntavaalien alla. Ilmeisenä tavoitteena on elvyttää ikivanha kauna rikkaita kohtaan ja siten lisätä kierroksia hyökkäykselle kapitalismia ja markkinataloutta kohtaan.

Kirjan ”suuri idea” on, että mitä tasa-arvoisemmin varallisuus jaetaan, sitä terveemmästä yhteiskunnasta on kyse. Tekijät tukevat ajatustaan epämääräisten tilastollisten korrelaatioiden vyöryllä. Tulonjaon epätasa-arvoisuudesta kertova gini-kerroin on verrattu lukuisiin terveys- ja hyvinvointi-indekseihin. Tosin jokainen tilastomatematiikan perusteet suorittanut yliopisto-opiskelija tietää, että korrelaatio ei tarkoita syy-seuraussuhdetta.

Kirjoittajat yrittävät epätoivoisesti löytää uskottavaa syy-seurausmekanismia sivuuttaen omissa tilastoissaan esiintyviä ristiriitoja. Japani on esimerkiksi maista kaikkein tasa-arvoisin ja Singaporella on suurimmat tuloerot. Silti Singapore pärjää terveysindekseissä yhtä hyvin kuin Japani. Loppujen lopuksi tilastot ovat merkityksettömiä. Ne toimivat harhauttavana valheena, joka salakavalasti siirtää huomion pois loogisesti pätemättömästä väitteestä.

Ennakkoluulottomasti tarkasteltuna ongelman ytimenä on yksinkertaisesti köyhyys. Laajalle levinnyt köyhyys korreloi tietysti tulonjaon epätasaisuuden kanssa. Mutta Williamsonilla ja Pickettillä ei ole puolta sanaa sanottavanaan köyhyyden poistamisesta. Sen sijaan he hyökkäävät tuloasteikon yläpään kimppuun. Muutamilla sivuilla, jotka on varattu interventioille, he esittelevät aikansa eläneitä syndikalistisia ajatuksia korkeiden tulojen hillitsemiseksi. Tämä on säälittävää. He tuntuvat todellakin uskovan, että jos korkeimmin ansaitsevasta yhdestä prosentista hankkiuduttaisiin eroon, terveys ja hyvinvointi parantuisivat kautta linjan kuin ihmeen kaupalla.

Kirja on myynyt maailmalla hyvin, mutta sitä ei ole otettu vakavasti. Silti tekijöillä on vainua. He haikailevat alkukantaisen heimoyhteisön perään, jossa solidaarisuus on päällimmäisenä ja asemaan liittyviä eroja paheksutaan. Tällainen geneettisesti iskostunut nostalgia asuu meissä jokaisessa; sydämessämme olemme kaikki sosialisteja. Mutta reaalisosialismi on vapauden vastaista. Se tuomitsee meidät pysähtyneisyyteen ja köyhyyteen, ellei vielä pahempaan.

Vasemmisto on viimeisen päälle hyödyntänyt sisäsyntyistä pyrkimystämme täydelliseen tasa-arvoon. Heikommin toimeentulevien kateus ja pahansuopa ovat vasemmistopuolueiden käyttövoima. Saavutuksiin ja ansioihin perustuvat dynaamiset demokratiat eivät voi välttää tulojen ja aseman epätasaisuutta. Wilkinson ja Pickett paisuttelevat parhaansa mukaan heikommassa asemassa olevien stressiä. Heidän mukaansa tämä demokratian puute voidaan paikata; tasa-arvo ja vapaus ovat saumattomasti yhteen sovitettavissa.

Juuri tästä on oikeasti kyse; tilastot ja looginen todistelu voidaan heittää roskakoppaan. Tasa-arvoisuutensa ansiosta pienet alkukantaiset yhteisöt eivät kärsi sosiaalisesta stressistä. Myös hierarkkisissa yhteiskunnissa stressi on vähäinen, koska jokaisen on hyväksyttävä oma asemansa pysyvänä ja jumalalta annettuna. Toisaalta nykyaikaiset demokratiat yrittävät kaikin voimin tarjota kansalaisilleen tasavertaisia mahdollisuuksia, ja juuri tämä hiertää. Syrjinnän vähentyessä menestyksen puutteesta ei voi syyttää kuin itseään. Tällöin väistämättä syntyy epätasa-arvoisuutta ja jännitteitä, joiden kanssa on elettävä. Se on edistyksestä ja vauraudesta, vapaudesta ja demokratiasta maksettava hinta.

Demokraattisten yhteiskuntien kehityksen perustana on avoin ja reilu kilpailu. Voittajista ei todella koidu ongelmia. Meillä ei olisi Suomessa mitään muutamaa Bill Gatesia tai Warren Buffetia vastaan. Mutta häviäjistä on muodostunut todellinen ongelma terveydellisten ja yhteiskunnallisten haittojen kumuloituessa. He elävät sosiaaliturvan varassa, mikä on pelkästään lievityshoitoa. He luovat vähän tai ei lainkaan lisäarvoa ja kadottavat sekä omanarvontuntonsa että työkykynsä. Köyhistä pitäisi tulla tuottavia ja omaehtoisia. Tämän haasteen kohtaaminen parantaisi demokraattisten yhteiskuntien epäkohtia ja lisäisi samalla merkittävästi tasa-arvoa.