Vastineen vastaus

05/05/2011

Hyvinvointi ja tasa-arvo kirjan Aamulehdessä julkaistuun kriittiseen arvosteluuni (blogissani otsikolla Vale, emävale, tilasto) professori Markku Ojanen lähetti vastineen. Oheisena kirjoittamani vastaus.

Köyhät ovat edelleen se ongelma

Professori Ojanen on takertunut Wilkinsonin ja Pickettiin kutomaan tilastoverkkoon. En voi muuta kun aloittaa toistamalla kirja-arvostelussani esittämäni ajatuksenjuoksun.

Ensinnäkin kirjoittajien tilastollinen analyysi on ristiriidassa ammattimaisten tilastoselvitysten kanssa. Kannattaa tutustua esimerkiksi suomalaisen Wikipedia kohtaan Tasa-arvo ja hyvinvointi. Sieltä löytyy perinpohjainen selvitys tilastollisista erheistä kirjallisuusluetteloineen. Tästä huolimatta professori Ojanen ottaa kirjan tilastolliset todistelut täydestä, eikä edes yritä selittää ilmeisiä epäjohdonmukaisuuksia.

Maailman tasa-arvoisin maa (Japani) ja epätasa-arvoisin (Singapore) ovat kirjoittajienkin mukaan hyvinvointi-indeksin suhteen erottamattomia. Tällaisia sisäisiä ristiriitoja löytyy vaikka millä mitalla. Tiedemiehen silmissä niiden pitäisi sinänsä kyseenalaistaa kirjan sanoman.

Toiseksi korrelaatio ei todista syy-yhteyttä. Tilastoja valikoimalla voidaan todistaa lähes mitä tahansa. Epätasa-arvon mahdollista vahingollisuutta on tutkittava maa kerrallaan. Silloin monimutkainen syy-seurausvyyhti ehkä selviää ja voidaan vetää kestäviä johtopäätöksiä.

Mikä on yhteistä Japanille ja Singaporelle? Näissä maissa ei ole lainkaan köyhiä maahanmuuttajia eikä syrjäytynyttä rodullista vähemmistöä. Molemmissa vallitsee myös vakautta ja esivallan kunnioitusta korostava konfutselainen arvojärjestelmä. Tämä riittää selittämään sosiaalisen hyvinvoinnin olipa taloudellinen epätasa-arvo miten suuri tahansa.

Näennäistieteellä pönkitetään politiikkaa

”Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua” sanoo professori Ojanen. Näin on varmasti varsinkin epädemokratioissa. Mutta tämä ei päde Yhdysvaltoihin, joka on erityisesti Ojasen hampaissa. Sinne pyrkivät kaikki kynnelle kykenevät epätasa-arvosta huolimatta. Kokemukseni mukaan kilpailukin on kovaa mutta ylisummaan rehdinpää kuin muualla maailmassa, vaikka Ojasella tuntuu olevan parempaa tietoa.

Tämä kaikki ei estä pitämästä suuria tuloeroja epätoivottavina. Siihen on sekä hyviä että huonoja syitä.

Köyhyyden ehkäisy ja poistaminen on hyvä päämäärä, mutta siihen ei päästä pelkillä tulonsiirroilla. Tästä Wilkinson ja Pickett vaikenevat, eikä Ojasellakaan ole paljon uutta sanottavaa. Tosin hän on kyselyillään todennut, että köyhät ovat vähemmän onnellisia kuin muut, mikä siis on tullut tieteellisesti todistetuksi. Lääkkeeksi hän tarjoaa ikivanhaa kikkaa. Verotetaan rikkaita, jotta saadaan lisää rahaa köyhänavustukseen.

Luuleeko professori Ojanen tosiaan että sakottamalla vähälukuisia hyvätuloisia voimme ratkaista ne sosiaaliset ongelmat, joista me kaikki kannamme huolta? Pikemminkin hän sortuu tasa-arvopyrkimysten ala-arvoisten perusteiden puolelle. Olimmepa köyhiä tai rikkaita niin kannamme kaikki vaistonvaraista kaunaa parempiosaisia kohtaan. Progressiivinen verotus on puhtaasti poliittinen päätös. Sitä on turha yrittää perustella näennäistieteellisin todisteluin.

Kaunainen potlatch asenne

Aikoinaan heimoyhteisön sisäinen kateus pakotti Amerikan luoteiskulmilla asuvat intiaanikapitalistit polttamaan keräämänsä omaisuuden yhteisissä potlatch pidoissa. Samat alitajuiset voimat ovat edelleen asialla, vaikka järjenvastaisuus on peitellympää. Köyhyyden ongelmaa ei tällä ratkaista, mutta rikkaiden rokottaminen tarjoaa tunnepohjaista tyydytystä. Ojanen viittaakin eriarvoisuuden aiheuttamiin psyykkisiin ongelmiin.

”Rikkaat ovat rikastuneet köyhien kustannuksilla” on ikivanha väärinkäsitys, joka luo näennäisen oikeutuksen kateudelle. Sen kestämättömyys pitäisi tänään olla ilmiselvää. Ainakin Suomessa hyvätuloiset ovat pääsääntöisesti ansainneet asemansa. Jotkut ylilyönnit voivat silti herättää pahennusta, vaikka verot veisivätkin valtaosan. Tosin urheilutähtiä ja lottovoittajia ei vaadita tilille ”kohtuuttomista” ja yleensä verottamattomista tuloistaan.

Tuloerojen kasvu ei suinkaan edistä kansakunnan hyvinvointia, kuten Ojanen vihjailee minun tarkoittaneen. Tuloerot ovat yksinkertaisesti irrelevantteja. Niiden pakonomainen korostaminen ei palvele mitään järkevää tarkoitusta. Sillä lietsotaan vain kateutta, tätä ikuisesti uusiutuvaa luonnonvaraa. Kateus vie kalat vedestä ja yrittäjät muihin maisemiin koko kansan vahingoksi.